Koti on tyhjillään. Saavun hiljaisuuteen, lähden hiljaisuudesta. En osaa päättää, tuntuuko se hyvältä vai tyhjiöltä.
Joudun repimään itseni pysähdyksiin. Illalla heikottaa koska olen niin väsynyt, mutta siitä huolimatta vielä sen jälkeenkin nousen ylös sängystä vastuun äärelle jotta voisin olla vähän parempi ja vähän tyytyväisempi itseeni. Huolimatta siitä, että joka kerta huomaan, ettei panokseni juuri liikuta tätä maailmaa. Se vain luo minulle tunteen kontrollista.
Syytän itseäni vallan naurettavista asioista. Itsensä kanssa on taisteltava niin lujaa, kun koittaa päästä eroon selkärankaan naulatuista maneereista ja ajatusmalleista, jotka aiheuttavat minulle pelkkää pahaa.
Kuukauden takaiset oivallukset ovat minussa edelleen vahvoina. Minulla on sietämätön ikävä hiljaisia iltoja, pyytteetöntä läheisyyttä, rauhallista ymmärtäväisyyttä ympärillä. Sain välineet mennä eteenpäin, mutta tuntuu, etten minä pysty siihen yksin.
Maailman humu on käynyt minulle pelottavan raskaaksi. Kaupungin keskellä tuntuu mieli laittaa kädet korville ja huutaa ympärillä oleva maailma hiljaiseksi: kukaan ei pysähdy, kukaan ei näe.
Kolmen tunnin yöunien aatteita. Nousen pintaan kiireen transsistani aina iltaisin, kun hetkeksi kaikki hiljenee ympäriltäni, enkä ole enää minkään vietävissä. Joka ilta toivon, että pystyisin ottamaan saman rauhan mukaani seuraavana aamuna. En onnistu. Tuntuu, että se valuu sormien välistä hukkaan, ja sitten kaikki alkaa taas alusta, mennään ja nähdään, sanotaan ja tehdään, ja tuntuu etten välillä itsekään tiedä, miksi helvetissä.
