Katkeruus on musta maailman rumin tunne.

Koti-ikävä

Tietäisipä kuinka montaa janaa pitkin kuljen samaan aikaan.
Inhottaa saada itsensä kiinni ajatuksista, jotka huutavat että tee itsellesi jotain
Nieleskelen alas riittämättömyyttä joka on tehnyt minuun lähtemättömät jälkensä ja kaivertanut itsensä osaksi persoonaani, minuuttani. Tekisi mieli taputtaa itseään olalle. Kyllä minä pärjään.
Se pitää minua idioottina, tylsimyksenä, tylsyneenä
Välillä voin hymyillä ja todeta että minä olen hyvä, tai että ainakin minun kuuluisi tuntea itseni juuri hyväksi.
Älä katso tänne päin.

Tuntuu että menetän kosketuspintaa itseeni, muihin, kaikkeen ympärillä. Kaikki muuttuu sameammaksi, nimettömiksi objekteiksi joista en saa otetta.
Pahimmalta tuntuu huomata se omassa itsessään. Siinä että varoo katsomasta peiliin, varoo sanomasta liikaa, varoo sanomasta liian vähän. Välttelee katseita ja muovautuu tilanteiden mukaan, ulkoisesti ja sisäisesti.
Iljettää. Kuka olet olevinasi?

Ruska

Sade piiskasi ja vihmoi kevyesti koko lauantain. Makasin katoksessa vanhalla nahkasohvalla. Luin ajasta ja sen ankaruudesta, mutta lopulta kääriydyin elämää nähneeseen huiviini ja kuuntelin kun luonto eli ympärillä. Nukahdin siihen, heräsin linnunlauluun ja ropinaan, ja olisin niin halunnut jäädä siihen rauhaan joka minulla hetken aikaa oli.

Isä on tehnyt rakkaansa kanssa kotinsa kauas täältä, missä minun arkeni on. Se on paikkana askeettinen ja vaikea, luonto tekee tietänsä sisälle. Iltapalapöydässä voi seurata, kuinka hämähäkki käärii kärpästä seittiinsä. Tuuli puhaltaa seinähirsien välistä välillä, pihassa on aavistuksen rämisevä Hiace, kissa nukkuu heinävintillä pahnoissa. Yöllä on jo säkkipimeää, kärvistelin yöllä makuupussissani kun mitään ei nähnyt ja silti kaikki kuului. Se paikka pysäytti, enkä minä olisi halunnut ehkä palata.

En osaa enää tehdä kotiani tilanteisiin. On vaikeaa mukautua täällä olevan elämän rytmiin, se etenee ja hengittää niin nopeasti. Minä pysyn perässä vain kun olen täältä kaukana, kun ympärillä elää ainoastaan luonto ja ajan sekä kiireen kaltaiset asiat eivät ole edes olemassa.

Lauantai oli hyvä minulle. Sunnuntai, tämä päivä, alkoi riipiä melko pian kun hyppäsin kaupungissa pois bussista. Tuntuu oudolta tajuta, että pitäisi totutella siihen, mistä olen aina pitänyt.

Puristaa

Koti on tyhjillään. Saavun hiljaisuuteen, lähden hiljaisuudesta. En osaa päättää, tuntuuko se hyvältä vai tyhjiöltä.

Joudun repimään itseni pysähdyksiin. Illalla heikottaa koska olen niin väsynyt, mutta siitä huolimatta vielä sen jälkeenkin nousen ylös sängystä vastuun äärelle jotta voisin olla vähän parempi ja vähän tyytyväisempi itseeni. Huolimatta siitä, että joka kerta huomaan, ettei panokseni juuri liikuta tätä maailmaa. Se vain luo minulle tunteen kontrollista.

Syytän itseäni vallan naurettavista asioista. Itsensä kanssa on taisteltava niin lujaa, kun koittaa päästä eroon selkärankaan naulatuista maneereista ja ajatusmalleista, jotka aiheuttavat minulle pelkkää pahaa.

Kuukauden takaiset oivallukset ovat minussa edelleen vahvoina. Minulla on sietämätön ikävä hiljaisia iltoja, pyytteetöntä läheisyyttä, rauhallista ymmärtäväisyyttä ympärillä. Sain välineet mennä eteenpäin, mutta tuntuu, etten minä pysty siihen yksin.

Maailman humu on käynyt minulle pelottavan raskaaksi. Kaupungin keskellä tuntuu mieli laittaa kädet korville ja huutaa ympärillä oleva maailma hiljaiseksi: kukaan ei pysähdy, kukaan ei näe.

Kolmen tunnin yöunien aatteita. Nousen pintaan kiireen transsistani aina iltaisin, kun hetkeksi kaikki hiljenee ympäriltäni, enkä ole enää minkään vietävissä. Joka ilta toivon, että pystyisin ottamaan saman rauhan mukaani seuraavana aamuna. En onnistu. Tuntuu, että se valuu sormien välistä hukkaan, ja sitten kaikki alkaa taas alusta, mennään ja nähdään, sanotaan ja tehdään, ja tuntuu etten välillä itsekään tiedä, miksi helvetissä.

Turta

Tänään puhuin haaveista, ja sinun haavelistallasi oli häät oma iso koira enintään kolme lasta työ ja oma koti. Kauniita asioita, mutta jos totta puhutaan, minä oikeasti pelkään että haluat toteuttaa nuo hänen kanssaan. Pelkään puolestasi, se syö minua. Näen itkun kiillon silmissäsi kun hän ei hyväksy vastalausettasi, tuntuu että vatsa kääntyy ympäri.

Ajatukseni ovat tahmaisia, kädet tärisevät ja tunnekirjo lentää jatkuvasti ääripäästä ääripäähän, mustasta valkoiseen. 

Aamulla olo on oivaltava. Oivallan että vieläkin on herätyksiä joiden jälkeen ei pysty nousemaan puoleen tuntiin sängystä. Maailma makuuhuoneen seinien ulkopuolella tuntuu tovin viholliselta. Oivallan, että vaikka paperit ovat puhtaat eikä mielessä myrskyä, en minä ole kuin vasta puolimatkassa.

Kissa mouruaa rahisevalla äänellä keittiössä, lepää keskellä olohuoneen lattiaa, tuntuu että minun epäilykseni tarttuvat siihenkin. Hetkeen en voi sietää sen riippuvuutta minusta. Vastuu tuntuu hirveältä, tuntuu pahalta olla aidosti vastuussa toisen olennon hyvinvoinnista. Koen etten pysty, vaikka aina minä pystyn.

Kyllä se on siellä vielä, tekee aina välillä tilaa itselleen, kaivelee vanhoja haavoja auki. On mukavaa että sille on nimi, mutta en silti pidä siitä lainkaan. Sen kanssa on puuduttavaa elää yhdessä, mahdotonta olla sopusoinnussa.

Kolme kesää

Kesät tuntuvat heittelevän minua aina suuriin suuntiin. Tällä kertaa kyse ei ole sydänsuruista, jotka olen unohtavinani puolen vuoden sisään ja joista juorutaan kuitenkin katkerana tyttöjen kesken vieläkin aina välillä. Ei ole kyse kirjoituspöydän alla vietetyistä illoista, kun ei tiedä haluaako suomeksi sanottuna enää elää. Ei ole kyse mustelmista kaulassa ja pullonsuista. Kampin vanhasta metroasemasta, miehestä joka puhuu humaltuneena maailman parhaasta basistista samalla kun minä lipsautan hiljaa olevani rakastunut enkä vain rakastavani.

Tässä kesässä ei ole kyse punaisen eri sävyistä päiväkirjan sivuilla tai vanhan humalan hajusta kun aamulla herään ja astelen omasta huoneestani olohuoneeseen. Ei ole kyse itsetuhosta. Ei ole kyse sadoista tekstiviesteistä ja jatkuvasta pelosta. Ei ole kyse siitä, etten näe elämää yhdenkään kylässä käyvän ihmisen silmissä. Ei ole kyse meidän pelosta kun ollaan kolmistaan hereillä ja minä kaadan loput alas viemäristä kun hän on saanut tarpeekseen ja nukkuu jo alkuillasta kipuaan pois.

Tämä kesä on iskenyt vasten kasvoja sen miten vähän minun käsissäni oikeasti on. Tämä kesä on sitä että sattuma riepottelee minun maailmaani ja minun ihmisiäni pitkin poikin, vie minun elämästäni pysyviä palasia oikeasti pois. Kyse ei ole huumasta jota luulin rakkaudeksi joskus viisitoistakesäisenä, vaan saan kokea röyhkeitä menetyksiä joka repii ihmiset juuriltaan.

Tässä kesässä on kyse puolivuotiaasta koiranpennusta reporankana keskellä autotietä, isä ajamassa eri eläinlääkärien väliä yöllä. Tämä kesä vie sukulaisia sairaalaan, eikä enää osaa edes odottaa juuri mitään, voi vain myöntää olevansa avuton sen edessä mitä tämä maailma tuo. Tässä kesässä on kyse todellisuudessa epävarmoista ja lapsekkaista ihmissuhteista, joissa suunnitellaan suuria muttei osata edes sanoa tai tuntea ettei toiselle tulisi paha mieli.

Minä haluaisin olla tästä kaikesta hirveän vihainen. Alistun kuitenkin aina loppupeleissä sen alle, että elämässäni vain omat valintani ovat minun käsissäni, eivätkä nekään aina.

Osaan olla itselleni vihainen vain siitä, että teen ongelmia oman imagon kaltaisista asioista ja hermoilen siitä, käytänkö tarpeeksi järkevästi aikaani. Kun viiletän jahtaamassa kokemuksia ja kerrottavaa, unohdan, että vierelläni oikeasti aina pysyvät ihmiset saattavat ehkä kaivata minua. He eivät enää muista kaikkien ystävieni nimiä ja ottavat aina silti syliin kun illan päätteeksi itkettää ja väsyttää kun riisun itseni päivän eri odotuksien rakentamista kuorista.

Sitten tämä maailma ja tämä kesä tönäisevät minut hereille onnen ja seikkailuiden unestani. Se herättää minut siihen, että joskus tosiaan voin enää muistella miltä äidin ääni kuullosti, miten isä nauroi, ja miten veli kyseli aina moneen kertaan kuulumiset saman illan aikana.

Minulla on niin hirveä kiire rakastaa elämässäni käyviä ihmisiä, etten meinaa muistaa siinä pysyviä.

vaillinnainen

"ihminen kuoritaan jotenkin. sellainen olo mulla on."

juuri miltään ei tunnu, mutta silti kohauttaa kuinka ihmisistä aukeaa uusia puolia kun ne tekee omaa surutyötään. kuinka kaikki tuntuvat olevan toistensa tukena, sanojen kanssa tai niitä ilman. tuntuu lohduttavalta kun tietää että kaikilla on se sama suru ja ne kaikki muut tunteet, jotka eivät tällä hetkellä edes mahdu omaan sydämeen, vaan todennäköisesti iskevät sitten yhtäkkiä kun jokin pieni asia liikauttaa kaikkea.

on ollut aina niin lohduttavaa ajatella, että elämä on pelkkää aivokemiaa. se tuntuu faktalta jonka takia osaa päästää kaikesta pahasta irti. nyt se fakta on vienyt mukanaan jotain tosi hyvää ja arvokasta, ja huomaan etten halua enää uskoa siihen. haluan uskoa hellään huomaan sen jälkeen kun oma matka maan päällä loppuu. haluan sanoa että vielä joskus nähdään. haluan tarkoittaa sitä.

kuolema on aina ollut minulle niin vieras ja tässä se nyt on yhtäkkiä kaikkien ihmisten käsissä eikä kukaan oikein tiedä kuinka sitä kuuluu pidellä. tuudittaudun ajatukseen siitä että lopulta se kohtaa meidät kaikki, halaan ihmisiä vähän tiukemmin ja tajuan seuraavana iltana, miten haurasta kaikki minua ympäröivä rakkaus on. puhun hänestä preesensissä enkä imperfektissä ja ymmärrän, että pahin on vielä edessä.

"eiköhän meillä kaikilla ole se oma aikamme mikä meille on annettu."

kevyitä multia. me nähdään vielä.