Takana on varmaan yksi elämän tähänastisesti rankimmista ja samalla tärkeimmistä viikoista. Parhaimmista. Pelkäsin kuukausitolkulla ja muistan kuinka viime maanantaina istuin autossa matkalla lentokentälle, oksetti ja pelotti, kadutti ja ahdisti. Pitkälti turhaan.
Poistuin viikoksi mukavuusalueeltani täysin, otin vastaan täysin vieraita ihmisiä, miltei toiselta puolelta Eurooppaa. Yksi parhaista asioista joihin olen ikinä ryhtynyt. Nauroin niin paljon etten tiennyt sen olevan mahdollista, kohtasin avokätisyyttä joka lämmittää vieläkin ja opin arvostamaan sitä mikä on ympärilläni päivittäin. Itsestäänselvyydet eivät olleet enää itsestäänselvyyksiä, kun sai täysin ulkopuolisen näkökulman asioihin.
Tänään halasin kaikkia pitkään, rutistin oikein kovaa ja poltin vielä viimeiset tupakat tutuksi tulleessa porukassa. Sepustin kaikille kuinka lokakuussa nähdään okei, pidä huoli itsestäsi ja tuntuu että lokakuu on tosi kaukana. Bukarest on tosi kaukana, oma koti tuntuu tyhjältä ilman yhtä ylimääräistä ihmistä.
Niin kovin kiitollinen itselleni siitä, että lähdin mukaan, vaikka pelkäsin. On kiehtovaa, kuinka kuusi päivää voi avata maailmaa minulle niin paljon, kuinka voi kiintyä ihmisiin joita ei edes tunne vielä läpikotaisin.
Perjantai-iltana Töölönlahdella Helsingin kauneus mykistää hetkeksi kaikki meistä ja mulla nousee pala kurkkuun kun tajuan että tässä on koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti