Turta

Tänään puhuin haaveista, ja sinun haavelistallasi oli häät oma iso koira enintään kolme lasta työ ja oma koti. Kauniita asioita, mutta jos totta puhutaan, minä oikeasti pelkään että haluat toteuttaa nuo hänen kanssaan. Pelkään puolestasi, se syö minua. Näen itkun kiillon silmissäsi kun hän ei hyväksy vastalausettasi, tuntuu että vatsa kääntyy ympäri.

Ajatukseni ovat tahmaisia, kädet tärisevät ja tunnekirjo lentää jatkuvasti ääripäästä ääripäähän, mustasta valkoiseen. 

Aamulla olo on oivaltava. Oivallan että vieläkin on herätyksiä joiden jälkeen ei pysty nousemaan puoleen tuntiin sängystä. Maailma makuuhuoneen seinien ulkopuolella tuntuu tovin viholliselta. Oivallan, että vaikka paperit ovat puhtaat eikä mielessä myrskyä, en minä ole kuin vasta puolimatkassa.

Kissa mouruaa rahisevalla äänellä keittiössä, lepää keskellä olohuoneen lattiaa, tuntuu että minun epäilykseni tarttuvat siihenkin. Hetkeen en voi sietää sen riippuvuutta minusta. Vastuu tuntuu hirveältä, tuntuu pahalta olla aidosti vastuussa toisen olennon hyvinvoinnista. Koen etten pysty, vaikka aina minä pystyn.

Kyllä se on siellä vielä, tekee aina välillä tilaa itselleen, kaivelee vanhoja haavoja auki. On mukavaa että sille on nimi, mutta en silti pidä siitä lainkaan. Sen kanssa on puuduttavaa elää yhdessä, mahdotonta olla sopusoinnussa.