Kesät tuntuvat heittelevän minua aina suuriin suuntiin. Tällä kertaa kyse ei ole sydänsuruista, jotka olen unohtavinani puolen vuoden sisään ja joista juorutaan kuitenkin katkerana tyttöjen kesken vieläkin aina välillä. Ei ole kyse kirjoituspöydän alla vietetyistä illoista, kun ei tiedä haluaako suomeksi sanottuna enää elää. Ei ole kyse mustelmista kaulassa ja pullonsuista. Kampin vanhasta metroasemasta, miehestä joka puhuu humaltuneena maailman parhaasta basistista samalla kun minä lipsautan hiljaa olevani rakastunut enkä vain rakastavani.
Tässä kesässä ei ole kyse punaisen eri sävyistä päiväkirjan sivuilla tai vanhan humalan hajusta kun aamulla herään ja astelen omasta huoneestani olohuoneeseen. Ei ole kyse itsetuhosta. Ei ole kyse sadoista tekstiviesteistä ja jatkuvasta pelosta. Ei ole kyse siitä, etten näe elämää yhdenkään kylässä käyvän ihmisen silmissä. Ei ole kyse meidän pelosta kun ollaan kolmistaan hereillä ja minä kaadan loput alas viemäristä kun hän on saanut tarpeekseen ja nukkuu jo alkuillasta kipuaan pois.
Tämä kesä on iskenyt vasten kasvoja sen miten vähän minun käsissäni oikeasti on. Tämä kesä on sitä että sattuma riepottelee minun maailmaani ja minun ihmisiäni pitkin poikin, vie minun elämästäni pysyviä palasia oikeasti pois. Kyse ei ole huumasta jota luulin rakkaudeksi joskus viisitoistakesäisenä, vaan saan kokea röyhkeitä menetyksiä joka repii ihmiset juuriltaan.
Tässä kesässä on kyse puolivuotiaasta koiranpennusta reporankana keskellä autotietä, isä ajamassa eri eläinlääkärien väliä yöllä. Tämä kesä vie sukulaisia sairaalaan, eikä enää osaa edes odottaa juuri mitään, voi vain myöntää olevansa avuton sen edessä mitä tämä maailma tuo. Tässä kesässä on kyse todellisuudessa epävarmoista ja lapsekkaista ihmissuhteista, joissa suunnitellaan suuria muttei osata edes sanoa tai tuntea ettei toiselle tulisi paha mieli.
Minä haluaisin olla tästä kaikesta hirveän vihainen. Alistun kuitenkin aina loppupeleissä sen alle, että elämässäni vain omat valintani ovat minun käsissäni, eivätkä nekään aina.
Osaan olla itselleni vihainen vain siitä, että teen ongelmia oman imagon kaltaisista asioista ja hermoilen siitä, käytänkö tarpeeksi järkevästi aikaani. Kun viiletän jahtaamassa kokemuksia ja kerrottavaa, unohdan, että vierelläni oikeasti aina pysyvät ihmiset saattavat ehkä kaivata minua. He eivät enää muista kaikkien ystävieni nimiä ja ottavat aina silti syliin kun illan päätteeksi itkettää ja väsyttää kun riisun itseni päivän eri odotuksien rakentamista kuorista.
Sitten tämä maailma ja tämä kesä tönäisevät minut hereille onnen ja seikkailuiden unestani. Se herättää minut siihen, että joskus tosiaan voin enää muistella miltä äidin ääni kuullosti, miten isä nauroi, ja miten veli kyseli aina moneen kertaan kuulumiset saman illan aikana.
Minulla on niin hirveä kiire rakastaa elämässäni käyviä ihmisiä, etten meinaa muistaa siinä pysyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti