Sade piiskasi ja vihmoi kevyesti koko lauantain. Makasin katoksessa vanhalla nahkasohvalla. Luin ajasta ja sen ankaruudesta, mutta lopulta kääriydyin elämää nähneeseen huiviini ja kuuntelin kun luonto eli ympärillä. Nukahdin siihen, heräsin linnunlauluun ja ropinaan, ja olisin niin halunnut jäädä siihen rauhaan joka minulla hetken aikaa oli.
Isä on tehnyt rakkaansa kanssa kotinsa kauas täältä, missä minun arkeni on. Se on paikkana askeettinen ja vaikea, luonto tekee tietänsä sisälle. Iltapalapöydässä voi seurata, kuinka hämähäkki käärii kärpästä seittiinsä. Tuuli puhaltaa seinähirsien välistä välillä, pihassa on aavistuksen rämisevä Hiace, kissa nukkuu heinävintillä pahnoissa. Yöllä on jo säkkipimeää, kärvistelin yöllä makuupussissani kun mitään ei nähnyt ja silti kaikki kuului. Se paikka pysäytti, enkä minä olisi halunnut ehkä palata.
En osaa enää tehdä kotiani tilanteisiin. On vaikeaa mukautua täällä olevan elämän rytmiin, se etenee ja hengittää niin nopeasti. Minä pysyn perässä vain kun olen täältä kaukana, kun ympärillä elää ainoastaan luonto ja ajan sekä kiireen kaltaiset asiat eivät ole edes olemassa.
Lauantai oli hyvä minulle. Sunnuntai, tämä päivä, alkoi riipiä melko pian kun hyppäsin kaupungissa pois bussista. Tuntuu oudolta tajuta, että pitäisi totutella siihen, mistä olen aina pitänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti