vaillinnainen

"ihminen kuoritaan jotenkin. sellainen olo mulla on."

juuri miltään ei tunnu, mutta silti kohauttaa kuinka ihmisistä aukeaa uusia puolia kun ne tekee omaa surutyötään. kuinka kaikki tuntuvat olevan toistensa tukena, sanojen kanssa tai niitä ilman. tuntuu lohduttavalta kun tietää että kaikilla on se sama suru ja ne kaikki muut tunteet, jotka eivät tällä hetkellä edes mahdu omaan sydämeen, vaan todennäköisesti iskevät sitten yhtäkkiä kun jokin pieni asia liikauttaa kaikkea.

on ollut aina niin lohduttavaa ajatella, että elämä on pelkkää aivokemiaa. se tuntuu faktalta jonka takia osaa päästää kaikesta pahasta irti. nyt se fakta on vienyt mukanaan jotain tosi hyvää ja arvokasta, ja huomaan etten halua enää uskoa siihen. haluan uskoa hellään huomaan sen jälkeen kun oma matka maan päällä loppuu. haluan sanoa että vielä joskus nähdään. haluan tarkoittaa sitä.

kuolema on aina ollut minulle niin vieras ja tässä se nyt on yhtäkkiä kaikkien ihmisten käsissä eikä kukaan oikein tiedä kuinka sitä kuuluu pidellä. tuudittaudun ajatukseen siitä että lopulta se kohtaa meidät kaikki, halaan ihmisiä vähän tiukemmin ja tajuan seuraavana iltana, miten haurasta kaikki minua ympäröivä rakkaus on. puhun hänestä preesensissä enkä imperfektissä ja ymmärrän, että pahin on vielä edessä.

"eiköhän meillä kaikilla ole se oma aikamme mikä meille on annettu."

kevyitä multia. me nähdään vielä.