back to basics

Kaaduin eilen matkalla koulusta kotiin. Ensin nauratti kun istuin bussissa polvet auki, ihan kuin lapsena. Illalla nousi pala kurkkuun kun hypähtelin suihkun alla veden poltellessa haavoja. Tuntui etäisen tutulta vieläkin, puolentoista vuoden jälkeen.

On niin paljon ajateltavaa. Nukun kymmentuntisia öitä ja herään silti väsyneenä. Aamulla olen voimaton kaikkien tunteiden edessä, joku pahastuu kun epähuomiossa poltan bussipysäkin katoksessa röökiä, en jaksa pyytää anteeksi.

Pienin askelin laskematta päiviä.

tuskan saappailla samoten ei kuljeta tietä turhaan

katson itseäni välillä kuin kärpäsenä katosta vähän säälinsekaisella hellyydellä.

mua kylmää hirveästi. jokin huutaa että jokin on vinossa, ja mä vaan kasailen oman pienen maailmani pahviseiniä hiljalleen pystyyn, leikkaan ja liimaan ja kohautan olkia jos jokin lyhistyy uudelleen kasaan. huojun bussipysäkillä myöhään illalla ja teen liikaa ja samalla liian vähän.

epäilen omaa onneani tosi paljon, koitan etsiä siitä jotain säröjä ja pelkään jos taas jossain vaiheessa tajuan että leikin vain. mietin jotain mindfullnesia ja raittiutta ja maailman pelastamista ja kaikkia kosmoksen vitun asioita ja mietin mikä niistä korjaa.

kolahtaa tosi kovaa ajatus että kelaa jos saisit tietää että kuolet kahden viikon päästä, mä varmaan vaan juoksisin ja juoksisin ja huutaisin. mua rikkoo tosi paljon se että lopulta kaikki menee ja minä ja kaikki muu joutuu osaksi sitä mistä me ollaan tultu vaikka mä haluan aina olla tässä välitilassa ja rakastaa vaan ja elää kaiken läpi.

puuttuu niin paljon. niin paljon kaikkia reikiä ja koloja ja paikattavaa ja mä en enää jaksaisi. en enää jaksaisi paikata ja korjata, mutta jos en korjaa niin kaikki vaan humisee läpi kun olen käytännössä ontto. ei se toimi. ei tämä toimi.

vaikka kuinka paikkaan ja fiksailen niin aina jossain on joku joka vaan kuplii ja kiehuu lopulta kuitenkin yli. mä vaan haalin ja hamstraan onnellisuutta kaksin käsin ja silti mietin missä se on, mihin mä sen aina laitan piiloon kun en itsekään enää löydä jälkikäteen. teen asioita ollakseni vaan onnellinen ja enemmän tyytyväinen.

musta se juoksukilpa on kaikista maailman asioista uuvuttavin. mä en jaksa enää jahdata. mä en jaksa sitä että tämä maailma piiskaa mua sillä ajatuksella että vielä voisin olla vähän onnellisempi, en ole koskaan perillä, vielä puuttuu vaikka mitä. äkkiä. 

kaikki seitsemän miljardia ihmistä on mun kanssa samassa juoksussa eikä kukaan koskaan pääse perille ja mä en ymmärrä miksi siitä pitää tehdä kaikille niin vaikeaa. parisuhde, kultainen noutaja, anarkiaa, oma rolexin kello, kaikki haluu vaan enemmän koko ajan ja ajattelee että tämän jälkeen minun maailmani on ehjä vaikka oikeasti kaiken saavuttamisenkin jälkeen pitäs keksii jotain uutta.

mun pitäis lakata pystyttämästä niitä pahviseiniä koko ajan uudelleen. pitäis antaa niiden vaan olla vähän kenossa kun niiden selkeästi niin kuuluu olla. pitäisi hakea maalia ja alkaa maalata niitä ja tehdä ikkunat ja pistää katolle savupiippu, naakat rakentaa sinne varmaan pesän. sit tekisin oven ja lähtisin siitä talosta vittuun. antaisin lahota pystyyn. ei mun tarvitse jäädä alle aina kun se sortuu.

21.4

kotona on sotkuista. unohdan imuroida, viedä roskat ja korjata postit eteisen lattialta, vaikka teen joka päivä läksyt ja vien kissan lenkille. juttelen vanhemman naisen kanssa linnuista puistossa, vaatekaapissani on vaaleanpunainen pörröinen takki vaikka olen kuulema liian vanha sellaiseen. ikävöin yhtäkkiä hirveästi, joku turhan tuttu sanoo omalle lapselleen "ai että sä olet typerä", ja mua harmittaa etten ole tilanteessa osallisena ensimmäistä kertaa.

mulla on tosi kova ikävä vähän huonosti vaalentuneita, kiharoita hiuksia ja spontaaneja naurunremakoita. mulla on ikävä mun ihmisiä, niitä joiden luokse mä palaan aina kotiin, joiden luokse teen kotini ja jotka haluaisin tuntea kokonaan. olen kyllästynyt vihaan ja puolien valitsemiseen ja istun yhdeltä tiistaiaamuna hereillä kysyen kissalta "mitäs nyt tehdään" koska mua valvottaa se että ihmiset ei voi rakastaa toisiaan vaan tuudittautuu vaan vihaan ja pelkoon ja siihen että "jotkut ihmiset nyt vaan on parempia kuin toiset ihmiset."

suuria asioita jotka eivät mahdu päähäni vaikka kuinka pohdin. se ei haittaa. syön kiivejä aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä ja yksinäinen arkeni on hurjan rauhoittavaa.

ylitse

en halua tuhlata enää aikaani mihinkään, mikä ei vie mua eteenpäin. en halua enää herätä sunnuntai-aamuisin ja tajuta ettei käteen jäänyt mitään, en halua sanoa suuria asioita vain silloin kun mun tajunta on kaukana musta itsestäni. en halua sanoa enää asioita mitä en normaalisti sanoisi, en halua tehdä tekoja jotka saa jälkikäteen raapimaan päätä ja miettimään viikkoja, miten saisi kelattua aikaa taaksepäin.

en halua leikitellä riskeillä ja kokeilla tapahtuuko se minullekin, en halua ohimennen puolivahingossa heittää itseäni allikkoon. en halua enää katua, tuntea liikaa ja tajuta, etten enää tunne joitain ihmisiä kunnolla, selvin päin, elävässä elämässä.

minä en halua enää tuhlata aikaani mihinkään, mikä pitää minua paikoillani, tukahduttaa ja turruttaa. haluan paljon enemmän.

I guess I could be pretty pissed off about what happened to me, but it's hard to stay mad when there is so much beauty in the world.

Sometimes I feel like I'm seeing it all at once, and it's too much.

My heart fills up like a balloon that is about to burst.

And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it.

And then it flows through me like the rain

And I can't feel anything but gratitude

for every single moment of my stupid little life.

nukun käsi kädessä, rakastan niin paljon, niin kovaa, niin montaa asiaa. kipuan maanantaiaamuna puoliunessa auton takapenkille ja isä kirjoittaa huurtuneeseen lasiin "prinsesa", tekee ison sydämen perään ja hymyilyttää koko koulumatkan.

silitän poskista ja pidän kädestä ja tosi usein nykyään havahdun siihen kuinka totean että elämä on tosi hyvää, oikeesti silleen rauhoittavalla tavalla, sellaisella että välillä vaan tekee mieli istua alas kun mua huimaa se miten kiitollinen olen kaikesta. se tulee aina välillä. tarjoan tupakat ja lainaan hupparia ja aamulla koitan halailla darraa pois, ihmettelen itseäni peilistä ja välillä ihan pelottaa miten sujut olen tämän kaiken kanssa. jalat on helppoa pitää maassa, ja sitä fiilistellen kipuan joka aamu ylös sängystä. tosi tasainen korreloi tosi onnellisen kanssa.

oon vaan sellaista kuplivaa iloa ja raukeutta.