katson itseäni välillä kuin kärpäsenä katosta vähän säälinsekaisella hellyydellä.
mua kylmää hirveästi. jokin huutaa että jokin on vinossa, ja mä vaan kasailen oman pienen maailmani pahviseiniä hiljalleen pystyyn, leikkaan ja liimaan ja kohautan olkia jos jokin lyhistyy uudelleen kasaan. huojun bussipysäkillä myöhään illalla ja teen liikaa ja samalla liian vähän.
epäilen omaa onneani tosi paljon, koitan etsiä siitä jotain säröjä ja pelkään jos taas jossain vaiheessa tajuan että leikin vain. mietin jotain mindfullnesia ja raittiutta ja maailman pelastamista ja kaikkia kosmoksen vitun asioita ja mietin mikä niistä korjaa.
kolahtaa tosi kovaa ajatus että kelaa jos saisit tietää että kuolet kahden viikon päästä, mä varmaan vaan juoksisin ja juoksisin ja huutaisin. mua rikkoo tosi paljon se että lopulta kaikki menee ja minä ja kaikki muu joutuu osaksi sitä mistä me ollaan tultu vaikka mä haluan aina olla tässä välitilassa ja rakastaa vaan ja elää kaiken läpi.
puuttuu niin paljon. niin paljon kaikkia reikiä ja koloja ja paikattavaa ja mä en enää jaksaisi. en enää jaksaisi paikata ja korjata, mutta jos en korjaa niin kaikki vaan humisee läpi kun olen käytännössä ontto. ei se toimi. ei tämä toimi.
vaikka kuinka paikkaan ja fiksailen niin aina jossain on joku joka vaan kuplii ja kiehuu lopulta kuitenkin yli. mä vaan haalin ja hamstraan onnellisuutta kaksin käsin ja silti mietin missä se on, mihin mä sen aina laitan piiloon kun en itsekään enää löydä jälkikäteen. teen asioita ollakseni vaan onnellinen ja enemmän tyytyväinen.
musta se juoksukilpa on kaikista maailman asioista uuvuttavin. mä en jaksa enää jahdata. mä en jaksa sitä että tämä maailma piiskaa mua sillä ajatuksella että vielä voisin olla vähän onnellisempi, en ole koskaan perillä, vielä puuttuu vaikka mitä. äkkiä.
kaikki seitsemän miljardia ihmistä on mun kanssa samassa juoksussa eikä kukaan koskaan pääse perille ja mä en ymmärrä miksi siitä pitää tehdä kaikille niin vaikeaa. parisuhde, kultainen noutaja, anarkiaa, oma rolexin kello, kaikki haluu vaan enemmän koko ajan ja ajattelee että tämän jälkeen minun maailmani on ehjä vaikka oikeasti kaiken saavuttamisenkin jälkeen pitäs keksii jotain uutta.
mun pitäis lakata pystyttämästä niitä pahviseiniä koko ajan uudelleen. pitäis antaa niiden vaan olla vähän kenossa kun niiden selkeästi niin kuuluu olla. pitäisi hakea maalia ja alkaa maalata niitä ja tehdä ikkunat ja pistää katolle savupiippu, naakat rakentaa sinne varmaan pesän. sit tekisin oven ja lähtisin siitä talosta vittuun. antaisin lahota pystyyn. ei mun tarvitse jäädä alle aina kun se sortuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti