Katkeruus on musta maailman rumin tunne.

Koti-ikävä

Tietäisipä kuinka montaa janaa pitkin kuljen samaan aikaan.
Inhottaa saada itsensä kiinni ajatuksista, jotka huutavat että tee itsellesi jotain
Nieleskelen alas riittämättömyyttä joka on tehnyt minuun lähtemättömät jälkensä ja kaivertanut itsensä osaksi persoonaani, minuuttani. Tekisi mieli taputtaa itseään olalle. Kyllä minä pärjään.
Se pitää minua idioottina, tylsimyksenä, tylsyneenä
Välillä voin hymyillä ja todeta että minä olen hyvä, tai että ainakin minun kuuluisi tuntea itseni juuri hyväksi.
Älä katso tänne päin.

Tuntuu että menetän kosketuspintaa itseeni, muihin, kaikkeen ympärillä. Kaikki muuttuu sameammaksi, nimettömiksi objekteiksi joista en saa otetta.
Pahimmalta tuntuu huomata se omassa itsessään. Siinä että varoo katsomasta peiliin, varoo sanomasta liikaa, varoo sanomasta liian vähän. Välttelee katseita ja muovautuu tilanteiden mukaan, ulkoisesti ja sisäisesti.
Iljettää. Kuka olet olevinasi?

Ruska

Sade piiskasi ja vihmoi kevyesti koko lauantain. Makasin katoksessa vanhalla nahkasohvalla. Luin ajasta ja sen ankaruudesta, mutta lopulta kääriydyin elämää nähneeseen huiviini ja kuuntelin kun luonto eli ympärillä. Nukahdin siihen, heräsin linnunlauluun ja ropinaan, ja olisin niin halunnut jäädä siihen rauhaan joka minulla hetken aikaa oli.

Isä on tehnyt rakkaansa kanssa kotinsa kauas täältä, missä minun arkeni on. Se on paikkana askeettinen ja vaikea, luonto tekee tietänsä sisälle. Iltapalapöydässä voi seurata, kuinka hämähäkki käärii kärpästä seittiinsä. Tuuli puhaltaa seinähirsien välistä välillä, pihassa on aavistuksen rämisevä Hiace, kissa nukkuu heinävintillä pahnoissa. Yöllä on jo säkkipimeää, kärvistelin yöllä makuupussissani kun mitään ei nähnyt ja silti kaikki kuului. Se paikka pysäytti, enkä minä olisi halunnut ehkä palata.

En osaa enää tehdä kotiani tilanteisiin. On vaikeaa mukautua täällä olevan elämän rytmiin, se etenee ja hengittää niin nopeasti. Minä pysyn perässä vain kun olen täältä kaukana, kun ympärillä elää ainoastaan luonto ja ajan sekä kiireen kaltaiset asiat eivät ole edes olemassa.

Lauantai oli hyvä minulle. Sunnuntai, tämä päivä, alkoi riipiä melko pian kun hyppäsin kaupungissa pois bussista. Tuntuu oudolta tajuta, että pitäisi totutella siihen, mistä olen aina pitänyt.

Puristaa

Koti on tyhjillään. Saavun hiljaisuuteen, lähden hiljaisuudesta. En osaa päättää, tuntuuko se hyvältä vai tyhjiöltä.

Joudun repimään itseni pysähdyksiin. Illalla heikottaa koska olen niin väsynyt, mutta siitä huolimatta vielä sen jälkeenkin nousen ylös sängystä vastuun äärelle jotta voisin olla vähän parempi ja vähän tyytyväisempi itseeni. Huolimatta siitä, että joka kerta huomaan, ettei panokseni juuri liikuta tätä maailmaa. Se vain luo minulle tunteen kontrollista.

Syytän itseäni vallan naurettavista asioista. Itsensä kanssa on taisteltava niin lujaa, kun koittaa päästä eroon selkärankaan naulatuista maneereista ja ajatusmalleista, jotka aiheuttavat minulle pelkkää pahaa.

Kuukauden takaiset oivallukset ovat minussa edelleen vahvoina. Minulla on sietämätön ikävä hiljaisia iltoja, pyytteetöntä läheisyyttä, rauhallista ymmärtäväisyyttä ympärillä. Sain välineet mennä eteenpäin, mutta tuntuu, etten minä pysty siihen yksin.

Maailman humu on käynyt minulle pelottavan raskaaksi. Kaupungin keskellä tuntuu mieli laittaa kädet korville ja huutaa ympärillä oleva maailma hiljaiseksi: kukaan ei pysähdy, kukaan ei näe.

Kolmen tunnin yöunien aatteita. Nousen pintaan kiireen transsistani aina iltaisin, kun hetkeksi kaikki hiljenee ympäriltäni, enkä ole enää minkään vietävissä. Joka ilta toivon, että pystyisin ottamaan saman rauhan mukaani seuraavana aamuna. En onnistu. Tuntuu, että se valuu sormien välistä hukkaan, ja sitten kaikki alkaa taas alusta, mennään ja nähdään, sanotaan ja tehdään, ja tuntuu etten välillä itsekään tiedä, miksi helvetissä.

Turta

Tänään puhuin haaveista, ja sinun haavelistallasi oli häät oma iso koira enintään kolme lasta työ ja oma koti. Kauniita asioita, mutta jos totta puhutaan, minä oikeasti pelkään että haluat toteuttaa nuo hänen kanssaan. Pelkään puolestasi, se syö minua. Näen itkun kiillon silmissäsi kun hän ei hyväksy vastalausettasi, tuntuu että vatsa kääntyy ympäri.

Ajatukseni ovat tahmaisia, kädet tärisevät ja tunnekirjo lentää jatkuvasti ääripäästä ääripäähän, mustasta valkoiseen. 

Aamulla olo on oivaltava. Oivallan että vieläkin on herätyksiä joiden jälkeen ei pysty nousemaan puoleen tuntiin sängystä. Maailma makuuhuoneen seinien ulkopuolella tuntuu tovin viholliselta. Oivallan, että vaikka paperit ovat puhtaat eikä mielessä myrskyä, en minä ole kuin vasta puolimatkassa.

Kissa mouruaa rahisevalla äänellä keittiössä, lepää keskellä olohuoneen lattiaa, tuntuu että minun epäilykseni tarttuvat siihenkin. Hetkeen en voi sietää sen riippuvuutta minusta. Vastuu tuntuu hirveältä, tuntuu pahalta olla aidosti vastuussa toisen olennon hyvinvoinnista. Koen etten pysty, vaikka aina minä pystyn.

Kyllä se on siellä vielä, tekee aina välillä tilaa itselleen, kaivelee vanhoja haavoja auki. On mukavaa että sille on nimi, mutta en silti pidä siitä lainkaan. Sen kanssa on puuduttavaa elää yhdessä, mahdotonta olla sopusoinnussa.

Kolme kesää

Kesät tuntuvat heittelevän minua aina suuriin suuntiin. Tällä kertaa kyse ei ole sydänsuruista, jotka olen unohtavinani puolen vuoden sisään ja joista juorutaan kuitenkin katkerana tyttöjen kesken vieläkin aina välillä. Ei ole kyse kirjoituspöydän alla vietetyistä illoista, kun ei tiedä haluaako suomeksi sanottuna enää elää. Ei ole kyse mustelmista kaulassa ja pullonsuista. Kampin vanhasta metroasemasta, miehestä joka puhuu humaltuneena maailman parhaasta basistista samalla kun minä lipsautan hiljaa olevani rakastunut enkä vain rakastavani.

Tässä kesässä ei ole kyse punaisen eri sävyistä päiväkirjan sivuilla tai vanhan humalan hajusta kun aamulla herään ja astelen omasta huoneestani olohuoneeseen. Ei ole kyse itsetuhosta. Ei ole kyse sadoista tekstiviesteistä ja jatkuvasta pelosta. Ei ole kyse siitä, etten näe elämää yhdenkään kylässä käyvän ihmisen silmissä. Ei ole kyse meidän pelosta kun ollaan kolmistaan hereillä ja minä kaadan loput alas viemäristä kun hän on saanut tarpeekseen ja nukkuu jo alkuillasta kipuaan pois.

Tämä kesä on iskenyt vasten kasvoja sen miten vähän minun käsissäni oikeasti on. Tämä kesä on sitä että sattuma riepottelee minun maailmaani ja minun ihmisiäni pitkin poikin, vie minun elämästäni pysyviä palasia oikeasti pois. Kyse ei ole huumasta jota luulin rakkaudeksi joskus viisitoistakesäisenä, vaan saan kokea röyhkeitä menetyksiä joka repii ihmiset juuriltaan.

Tässä kesässä on kyse puolivuotiaasta koiranpennusta reporankana keskellä autotietä, isä ajamassa eri eläinlääkärien väliä yöllä. Tämä kesä vie sukulaisia sairaalaan, eikä enää osaa edes odottaa juuri mitään, voi vain myöntää olevansa avuton sen edessä mitä tämä maailma tuo. Tässä kesässä on kyse todellisuudessa epävarmoista ja lapsekkaista ihmissuhteista, joissa suunnitellaan suuria muttei osata edes sanoa tai tuntea ettei toiselle tulisi paha mieli.

Minä haluaisin olla tästä kaikesta hirveän vihainen. Alistun kuitenkin aina loppupeleissä sen alle, että elämässäni vain omat valintani ovat minun käsissäni, eivätkä nekään aina.

Osaan olla itselleni vihainen vain siitä, että teen ongelmia oman imagon kaltaisista asioista ja hermoilen siitä, käytänkö tarpeeksi järkevästi aikaani. Kun viiletän jahtaamassa kokemuksia ja kerrottavaa, unohdan, että vierelläni oikeasti aina pysyvät ihmiset saattavat ehkä kaivata minua. He eivät enää muista kaikkien ystävieni nimiä ja ottavat aina silti syliin kun illan päätteeksi itkettää ja väsyttää kun riisun itseni päivän eri odotuksien rakentamista kuorista.

Sitten tämä maailma ja tämä kesä tönäisevät minut hereille onnen ja seikkailuiden unestani. Se herättää minut siihen, että joskus tosiaan voin enää muistella miltä äidin ääni kuullosti, miten isä nauroi, ja miten veli kyseli aina moneen kertaan kuulumiset saman illan aikana.

Minulla on niin hirveä kiire rakastaa elämässäni käyviä ihmisiä, etten meinaa muistaa siinä pysyviä.

vaillinnainen

"ihminen kuoritaan jotenkin. sellainen olo mulla on."

juuri miltään ei tunnu, mutta silti kohauttaa kuinka ihmisistä aukeaa uusia puolia kun ne tekee omaa surutyötään. kuinka kaikki tuntuvat olevan toistensa tukena, sanojen kanssa tai niitä ilman. tuntuu lohduttavalta kun tietää että kaikilla on se sama suru ja ne kaikki muut tunteet, jotka eivät tällä hetkellä edes mahdu omaan sydämeen, vaan todennäköisesti iskevät sitten yhtäkkiä kun jokin pieni asia liikauttaa kaikkea.

on ollut aina niin lohduttavaa ajatella, että elämä on pelkkää aivokemiaa. se tuntuu faktalta jonka takia osaa päästää kaikesta pahasta irti. nyt se fakta on vienyt mukanaan jotain tosi hyvää ja arvokasta, ja huomaan etten halua enää uskoa siihen. haluan uskoa hellään huomaan sen jälkeen kun oma matka maan päällä loppuu. haluan sanoa että vielä joskus nähdään. haluan tarkoittaa sitä.

kuolema on aina ollut minulle niin vieras ja tässä se nyt on yhtäkkiä kaikkien ihmisten käsissä eikä kukaan oikein tiedä kuinka sitä kuuluu pidellä. tuudittaudun ajatukseen siitä että lopulta se kohtaa meidät kaikki, halaan ihmisiä vähän tiukemmin ja tajuan seuraavana iltana, miten haurasta kaikki minua ympäröivä rakkaus on. puhun hänestä preesensissä enkä imperfektissä ja ymmärrän, että pahin on vielä edessä.

"eiköhän meillä kaikilla ole se oma aikamme mikä meille on annettu."

kevyitä multia. me nähdään vielä.

"sä olet parempaa kuin pillu ystävänpäivänä."

Pystyn hengittämään. Pystyn heittäytymään. Pystyn pysähtymään.
Mulle kerrotaan hullunkiilto silmissä kuinka hän on onneni ydin, ja mua naurattaa ja lämmittää se vaikka sanonkin olevani huolissani. Rakastuminen ja kaikki lämpimät tunteet tekevät ihmisistä niin hauraita silmissäni. Ne sukeltaa tunteisiinsa, ja silloin on vaikeaa muistaa että välillä pitää nousta takaisin pinnalle ja ottaa happea. Pidän sormia selän takana ristissä ja toivon että kaikki menee hyvin: kauan kärsineet ihmiset ovat nyt tosi onnellisia, ja tuudittaudun heidän onneensa itsekin.

Yksi kaunis tervehtii mua aina sanomalla "hei aurinkoni!"
Häkellyttää niin paljon, että elämässäni on oikeasti joku, joka sanoo noin. Kokee noin. Se tuntuu aina yhtä hyvältä, halaan aina yhtä kovaa, kiroan aina mukana elämän pieniä kriisejä ja juhlin pieniä iloja.

Minä olen niin vapaa. Edessä on todennäköisesti yksi elämäni viimeisistä pitkistä kesälomista, joina on pelkkää aikaa. Iloitsen kaikkia lakitettuja ja eteenpäin meneviä, mutta samalla hehkun onnesta kun voin sanoa, että olen vasta tässä. 

"tiiätkö kun nykyään mä osaan olla onnellinen selvinpäinkin. mä osaan näyttää sen, se ovi on nykyään auki. mutta humalassa sitä ovea ei edes ole, ei ole seiniä eikä kattoa, mä olen vain yhtä suurta onnea."

sinatra

On hirveä vimma kirjoittaa. Luoda, selittää, laittaa asiat raameihin jotta ne kävisivät järkeen. Haluaisin kirjata ylös kaiken, kaikki hajanaiset ajatukset, haluaisin kirjoittaa kirjoja minusta, ihmisistä ja koko maailmasta ympärilläni. Päiväkirja on täynnä kesken jääneitä ajatuksia, päässä on loputtomiin ajatuksia tarinoista jotka haluaisin rakentaa ja kertoa.
On palava halu valokuvata, laittaa hetket talteen, ripustaa ne myöhemmin seinille. Haluan nähdä konkreettisesti kaiken mitä olen kokenut, tai jos en kaikkea, niin suurimman osan. Rakastan sitä, kun voin palata asioihin milloin haluan ja muistaa kaiken.
Astuin liian suuriin saappaisiin itse, kukaan ei ollut kannattelemassa kun otin niissä askelia, enkä voi olla siitä muuta kuin kiitollinen.

Takana on varmaan yksi elämän tähänastisesti rankimmista ja samalla tärkeimmistä viikoista. Parhaimmista. Pelkäsin kuukausitolkulla ja muistan kuinka viime maanantaina istuin autossa matkalla lentokentälle, oksetti ja pelotti, kadutti ja ahdisti. Pitkälti turhaan.
Poistuin viikoksi mukavuusalueeltani täysin, otin vastaan täysin vieraita ihmisiä, miltei toiselta puolelta Eurooppaa. Yksi parhaista asioista joihin olen ikinä ryhtynyt. Nauroin niin paljon etten tiennyt sen olevan mahdollista, kohtasin avokätisyyttä joka lämmittää vieläkin ja opin arvostamaan sitä mikä on ympärilläni päivittäin. Itsestäänselvyydet eivät olleet enää itsestäänselvyyksiä, kun sai täysin ulkopuolisen näkökulman asioihin.

Tänään halasin kaikkia pitkään, rutistin oikein kovaa ja poltin vielä viimeiset tupakat tutuksi tulleessa porukassa. Sepustin kaikille kuinka lokakuussa nähdään okei, pidä huoli itsestäsi ja tuntuu että lokakuu on tosi kaukana. Bukarest on tosi kaukana, oma koti tuntuu tyhjältä ilman yhtä ylimääräistä ihmistä.

Niin kovin kiitollinen itselleni siitä, että lähdin mukaan, vaikka pelkäsin. On kiehtovaa, kuinka kuusi päivää voi avata maailmaa minulle niin paljon, kuinka voi kiintyä ihmisiin joita ei edes tunne vielä läpikotaisin.

Perjantai-iltana Töölönlahdella Helsingin kauneus mykistää hetkeksi kaikki meistä ja mulla nousee pala kurkkuun kun tajuan että tässä on koti.

back to basics

Kaaduin eilen matkalla koulusta kotiin. Ensin nauratti kun istuin bussissa polvet auki, ihan kuin lapsena. Illalla nousi pala kurkkuun kun hypähtelin suihkun alla veden poltellessa haavoja. Tuntui etäisen tutulta vieläkin, puolentoista vuoden jälkeen.

On niin paljon ajateltavaa. Nukun kymmentuntisia öitä ja herään silti väsyneenä. Aamulla olen voimaton kaikkien tunteiden edessä, joku pahastuu kun epähuomiossa poltan bussipysäkin katoksessa röökiä, en jaksa pyytää anteeksi.

Pienin askelin laskematta päiviä.

tuskan saappailla samoten ei kuljeta tietä turhaan

katson itseäni välillä kuin kärpäsenä katosta vähän säälinsekaisella hellyydellä.

mua kylmää hirveästi. jokin huutaa että jokin on vinossa, ja mä vaan kasailen oman pienen maailmani pahviseiniä hiljalleen pystyyn, leikkaan ja liimaan ja kohautan olkia jos jokin lyhistyy uudelleen kasaan. huojun bussipysäkillä myöhään illalla ja teen liikaa ja samalla liian vähän.

epäilen omaa onneani tosi paljon, koitan etsiä siitä jotain säröjä ja pelkään jos taas jossain vaiheessa tajuan että leikin vain. mietin jotain mindfullnesia ja raittiutta ja maailman pelastamista ja kaikkia kosmoksen vitun asioita ja mietin mikä niistä korjaa.

kolahtaa tosi kovaa ajatus että kelaa jos saisit tietää että kuolet kahden viikon päästä, mä varmaan vaan juoksisin ja juoksisin ja huutaisin. mua rikkoo tosi paljon se että lopulta kaikki menee ja minä ja kaikki muu joutuu osaksi sitä mistä me ollaan tultu vaikka mä haluan aina olla tässä välitilassa ja rakastaa vaan ja elää kaiken läpi.

puuttuu niin paljon. niin paljon kaikkia reikiä ja koloja ja paikattavaa ja mä en enää jaksaisi. en enää jaksaisi paikata ja korjata, mutta jos en korjaa niin kaikki vaan humisee läpi kun olen käytännössä ontto. ei se toimi. ei tämä toimi.

vaikka kuinka paikkaan ja fiksailen niin aina jossain on joku joka vaan kuplii ja kiehuu lopulta kuitenkin yli. mä vaan haalin ja hamstraan onnellisuutta kaksin käsin ja silti mietin missä se on, mihin mä sen aina laitan piiloon kun en itsekään enää löydä jälkikäteen. teen asioita ollakseni vaan onnellinen ja enemmän tyytyväinen.

musta se juoksukilpa on kaikista maailman asioista uuvuttavin. mä en jaksa enää jahdata. mä en jaksa sitä että tämä maailma piiskaa mua sillä ajatuksella että vielä voisin olla vähän onnellisempi, en ole koskaan perillä, vielä puuttuu vaikka mitä. äkkiä. 

kaikki seitsemän miljardia ihmistä on mun kanssa samassa juoksussa eikä kukaan koskaan pääse perille ja mä en ymmärrä miksi siitä pitää tehdä kaikille niin vaikeaa. parisuhde, kultainen noutaja, anarkiaa, oma rolexin kello, kaikki haluu vaan enemmän koko ajan ja ajattelee että tämän jälkeen minun maailmani on ehjä vaikka oikeasti kaiken saavuttamisenkin jälkeen pitäs keksii jotain uutta.

mun pitäis lakata pystyttämästä niitä pahviseiniä koko ajan uudelleen. pitäis antaa niiden vaan olla vähän kenossa kun niiden selkeästi niin kuuluu olla. pitäisi hakea maalia ja alkaa maalata niitä ja tehdä ikkunat ja pistää katolle savupiippu, naakat rakentaa sinne varmaan pesän. sit tekisin oven ja lähtisin siitä talosta vittuun. antaisin lahota pystyyn. ei mun tarvitse jäädä alle aina kun se sortuu.

21.4

kotona on sotkuista. unohdan imuroida, viedä roskat ja korjata postit eteisen lattialta, vaikka teen joka päivä läksyt ja vien kissan lenkille. juttelen vanhemman naisen kanssa linnuista puistossa, vaatekaapissani on vaaleanpunainen pörröinen takki vaikka olen kuulema liian vanha sellaiseen. ikävöin yhtäkkiä hirveästi, joku turhan tuttu sanoo omalle lapselleen "ai että sä olet typerä", ja mua harmittaa etten ole tilanteessa osallisena ensimmäistä kertaa.

mulla on tosi kova ikävä vähän huonosti vaalentuneita, kiharoita hiuksia ja spontaaneja naurunremakoita. mulla on ikävä mun ihmisiä, niitä joiden luokse mä palaan aina kotiin, joiden luokse teen kotini ja jotka haluaisin tuntea kokonaan. olen kyllästynyt vihaan ja puolien valitsemiseen ja istun yhdeltä tiistaiaamuna hereillä kysyen kissalta "mitäs nyt tehdään" koska mua valvottaa se että ihmiset ei voi rakastaa toisiaan vaan tuudittautuu vaan vihaan ja pelkoon ja siihen että "jotkut ihmiset nyt vaan on parempia kuin toiset ihmiset."

suuria asioita jotka eivät mahdu päähäni vaikka kuinka pohdin. se ei haittaa. syön kiivejä aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä ja yksinäinen arkeni on hurjan rauhoittavaa.

ylitse

en halua tuhlata enää aikaani mihinkään, mikä ei vie mua eteenpäin. en halua enää herätä sunnuntai-aamuisin ja tajuta ettei käteen jäänyt mitään, en halua sanoa suuria asioita vain silloin kun mun tajunta on kaukana musta itsestäni. en halua sanoa enää asioita mitä en normaalisti sanoisi, en halua tehdä tekoja jotka saa jälkikäteen raapimaan päätä ja miettimään viikkoja, miten saisi kelattua aikaa taaksepäin.

en halua leikitellä riskeillä ja kokeilla tapahtuuko se minullekin, en halua ohimennen puolivahingossa heittää itseäni allikkoon. en halua enää katua, tuntea liikaa ja tajuta, etten enää tunne joitain ihmisiä kunnolla, selvin päin, elävässä elämässä.

minä en halua enää tuhlata aikaani mihinkään, mikä pitää minua paikoillani, tukahduttaa ja turruttaa. haluan paljon enemmän.

I guess I could be pretty pissed off about what happened to me, but it's hard to stay mad when there is so much beauty in the world.

Sometimes I feel like I'm seeing it all at once, and it's too much.

My heart fills up like a balloon that is about to burst.

And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it.

And then it flows through me like the rain

And I can't feel anything but gratitude

for every single moment of my stupid little life.

nukun käsi kädessä, rakastan niin paljon, niin kovaa, niin montaa asiaa. kipuan maanantaiaamuna puoliunessa auton takapenkille ja isä kirjoittaa huurtuneeseen lasiin "prinsesa", tekee ison sydämen perään ja hymyilyttää koko koulumatkan.

silitän poskista ja pidän kädestä ja tosi usein nykyään havahdun siihen kuinka totean että elämä on tosi hyvää, oikeesti silleen rauhoittavalla tavalla, sellaisella että välillä vaan tekee mieli istua alas kun mua huimaa se miten kiitollinen olen kaikesta. se tulee aina välillä. tarjoan tupakat ja lainaan hupparia ja aamulla koitan halailla darraa pois, ihmettelen itseäni peilistä ja välillä ihan pelottaa miten sujut olen tämän kaiken kanssa. jalat on helppoa pitää maassa, ja sitä fiilistellen kipuan joka aamu ylös sängystä. tosi tasainen korreloi tosi onnellisen kanssa.

oon vaan sellaista kuplivaa iloa ja raukeutta.

Mulla on niin paljon rakkautta ja hyvää mut lähiaikoina on ollut niin vaikeaa saada niistä kiinni. Duunailin videon muistutukseksi siitä, että on tosi paljon onnellisia asioita ja hetkiä elettävänä. Ihan tässä lähellä.

Helsinki hymyilyttää mua kun palaan sinne pitkästä aikaa, näen hassuja asioita, meikattuja yksivuotiaita ja mukavia tätejä jotka yrittää ostaa multa bentsoja, ja muistan taas että kaikki tällainen on täällä aika normaalia. Vanha mies nojailee Asematunnelissa pylvääseen ja piirtää keskittyneenä vihkoonsa, ottaa selkeästi mallia arkkitehtuurista ympärillään, ja painuu mieleeni koska muut pyyhältävät kiireessä ohi. Mietin vieläkin kuuroa miestä, joka tuli pyytämään rahaa viikko sitten. Mietin nuorta pariskuntaa jotka kädet täristen, puoli omaisuutta muovipusseissa kääntävät sätkää asemalla, liian vähissä risaisissa vaatteissa pakkasessa.

"Tiesittekö että ihmiset, jotka tekee kaikkensa tehdäkseen muut onnelliseksi, jää lopulta itse yksin?"
joku toteaa kahvilan pöydän ääressä kuin se olisi jonkin tieteellisen tutkimuksen tulos ja se ärsyttää mua vieläkin. Olen kuullut sen niin monta kertaa että se kuulostaa korvaani kliseeltä, vaikka se on oikeasti rasittavan totta.

Saman päivän aikana kadotan lompakkoni, näen tähdenlennon aamulla, kuulen kuinka katutaikuri suuttuu siitä ettei ohikulkeva mies usko taikuuteen, halailen koiranpentua ja otan hetkeksi syliin ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin. Kuuluu hyvää. Joo.

"En tiiä tuunko koskaan löytämään sun kaltaista ihmistä", musta se on hassua, miksi sellaista pitää etsiä? 

Täällä on seitsemän miljardia erilaista. Miksi niistä pitäisi etsiä yhden ihmisen piirteitä, kun niissä kaikissa ihmisissä on jotain omaa, jotain sellaista, mitä et muista löydä?